Karin päivän sanat

Luonnollisia muistoja jo vuodelta 2004. Kotimaisemani onpi Kuhmo, Kuhmo... Kamera laolo ja filimi palo, meloko lyhyillä polttoväleillä. Ei sitä aena oo tullu ajatelleeksi, miten eläinrikasta elämä on Suomessakin, ja vieläpä karussa Kaenuun luonnossa. Ihmeellinen luonto sävväötti taas kertaalleen kotimaesella lomaviikollani. Välliinsä elläemillä voe havvaeta meleko ihmimillisiä käyttäymispiirteitä. Ja sehä tekköö eläinten käyttäytymistutkimuksen vallan mielenkiintoiseksi. Sen totesi aikanaan myös esim. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymistutkija. Mutta johdannosta huolimatta mennään asiaan. Ensimmäiset potilaat areenalle. Nämä yksilöt eivät paljon kuvissa kumartele. Susi ja karhu edustavat kotonapäin kulmakunnan huippua. Arkoja ne ihmisten suhteen ovat, mutta kun on saaliista (esim. peura) kyse ei ne poijjat paljo arkaele. Karhujen ja susien olemassaolosta lähitienoilla on onneksi kokemuksia enimmäkseen vain ruokailu- ja yöllisten kävelyjälkien pohjalta. Tutustumisesta kyseisiin

Tuossa päivänä lähihistoriassa todistimme vaimoni kanssa eri rotuisten villakoirien kohtaamista luonnollisessa ympäristössä, Makkarajärven laitamilla. Kotoani mukaan kammennut Kali-luppavillakoira kohtasi suoympäristössä sukunsa toisen edustajan. Suokasvistoon, suomalaiseen siis, perinteisesti kuuluva suovillakoira, kohtasi villaisen toverinsa aivan sattumalta tutkiessamme aiemmin mainitun järven rantakasvillisuutta. Kali, kalipa se päätti tutustua kaupunkiympäristössä harvinaisempaan suoeläjään ja hyppäsi olkapäältäni, oikeastaan takkini pinnalta, ja lentää pöllähti suovillakoirien kanssaeläjäksi. Tarkentava välilhuomautus olkapäästäni: ihollani ei elä villakoiria, olen kuitenkin niin siisti mies! Sen sijaan takkini, no jokainen tietää siivouspäivän... Sinne se meidän oma villakoiramme sitten jäi. Jääköön vaan, ei kaivata eikä itketä, kyllä niitä riittää kotikennelissämmekin vielä muutaman suokävelyn tarpeisiin. Villakoira palaa maisemiin lomailultaan....